tiistai 25. marraskuuta 2014

Asuntola

Välillä oma olo tuntuu tällaiselta. Asuntolassa. Yöllä kello 2.
Ikkunanäkymä on kaunis. Meri.

Voiko enempää perussettiä ollakaan?  Vaan ajaa asiansa.

On päästävä keskustaan ja raikkaaseen ilmaan.

Koko ajasta otan kaiken irti.

Kuvia otan niin paljon kuin ehdin. Ne toimivat kuvituskuvina jutussa.
Ja lähes kaikki jutut kirjoittelen kahviloista. Siellä toimii netti.
Aika on kulunut nopeasti ja hyvä niin. Elokuussa alkoi opiskelut ja onneksi olen saanut suorittaa niistä ainakin puolet Jyväskylästä käsin.

Aluksi ihmettelin, kuinka hyvin sopeuduin asuntolaelämään, sillä onhan se aikamoinen muutos muuttaa samaan huoneeseen yli puolet nuoremman naisen kanssa.

Kaikki sujuikin hyvin, kunnes asuntolaan muutti "levoton sielu". Hän on taitava rumpali ja rumpusoolot jatkuvat aina reippaasti yli puolen yön ja joskus yhden kahdenkin aikaan kuuluu iloista menoa naapurihuoneesta.

No, jos siihen aikaan valvon, niin loppuyönäkään ei kyllä uni tule ja tämä alkaa olla aikamoinen ongelma. Väsymys alkaa olla siinä pisteessä, että kovin montaa unetonta yötä en enää jaksa.

Yritän koordinoida opiskeluja enemmän Jyväskylän päähän ja aika hyvin se on onnistunutkin. Jos harjoittelupaikkasuunnitelmani menevät läpi, niin maalis- ja huhtikuun vietänkin Jyväskylässä.
Kyllä se siitä.

On mieletöntä, että asuntolasta pääsee pois. Jos netti ei toimi asuntolassa, niin kahviloissa se toimii. Jos asuntolaympäristö tökkii, niin on kirjastot, kahvilat ja kadut. Museot ja galleriat.

Oikeastaan kaikki vapaa aika menee kirjoittamisessa, mutta sille on oltava psyykkiset ja fyysiset edellytykset ja niitä on muutettava jos ne eivät toimi.

Jep, nyt happea haukkaamaan.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Metrossa

Luulisi, että tällaisen opiston asuntolassa toimisi hyvin nettiyhteys, mutta ei! Verkkoyhteys on surkea ja nyt piiiitkän yrittämisen jälkeen saan raapustettuna muutaman sanan, ehkä ilman kuvaa. Täytyy kohta tsekata.


No joo, se mikä minua on hämmästyttänyt täällä Helsingissä, on se että täällä ei höpötellä joukkoliikennevälineissä kännykällä. Ihmiset eivät näpertele muutenkaan älylaitteitaan niin paljon kuin voisi kuvitella. Se tuntuu tosi coolilta! Jostakin syystä juna on poikkeus ja ainakin Helsinki-Jyväskylä välillä puhutaan puhelimiin ja ennen kaikkea ihmiset tuntuvat tekevän hommia padeilla.

Tänään kun tulin metrolla Helsingin keskustasta asunnolle, niin olikin kiva matka. Hiukan erilainen.
Sellainen, ehkä parikymppinen nuori mies aloitti keskustelun. Olkoonkin että pienen rohkaisuryypyn saattelemana.

Hän kysyi ääneen siinä ympärillä istuviltaan, että tietääkö kukaan, milloinka pahimmat jouluruuhkat alkavat. Kukaan muu ei vastannut, joten minä sanoin, että uskoisin että pari viikkoa ennen joulua. Kerroin, että kaupat ovat paketoineet ensimmäiset pakettinsa jo syyskuun loppupuolella.

Nuori mies kertoi, että aikoo mennä jouluaatoksi mutsin luokse Hyvinkäälle. Äiti ilahtuu ja poika saa vatsan täyteen jouluruokaa, mikä tarkoittaa siinä perheessä tortilloja. Ei mitään mikrotortilloja vaan uunissa rapeakuoriseksi paistettuja. Toki kinkkukin on. Parasta joulussa on ruoka, mies jatkoi.

"Jos en mene äitini luokse, niin janottaa koko ajan ja silloin tulee ryypättyä", mies kertoi.

"Maanantai on minun lempipäiväni, sillä silloin tulee massia. Ei mulla muuhun mene rahaa kuin juomiseen", mies kertoi.

Hän kertoi että toimeentulotuki on jaettu siten, että se tulee viikon välein. Minä kommentoin aina väliin jotakin ja hän kertoi lisää.

"Mitä työtä sä teet?", hän kysyi minulta.

Kerroin jostakin syystä olevani kätilö ja hän kysyi, mitä sellainen tekee. Minä kerroin.

"Hieno duuni!"

Kysyin, onko hän tehnyt jotakin työtä. Ei ollut. Nuori mies kertoi, että kun pääsi laitoksesta, niin olisi ollut kyllä työkykyinen, mutta alkoi juoda ja matka kuilun pohjalle oli kuulema lyhyt ja supernopea. Matka kuilun pohjalta pinnalle on hidas ja pitkä tuskien taival.

Oma pysäkki tuli. Sama nuorella miehellä.

Loppuun hyvät joulunodotustoivotukset ja tsemppaukset ja hän jatkoi vasemmalle ja minä metron ovesta oikealle.

Kymmeneen minuuttiin mahtui pieni elämäntarina. Kun vain kuuntelee ja puhuu.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Gwyneth Paltrow purskuttaa kookosöljyä - minä myös!

Kylmäpuristettua ja luomulaatuista kookosöljyä.
Hei,

enpä olisi arvannut, että kirjoittelen kookosöljystä ihan vähään aikaan. Sen verran luomukauppani aikaan tuli kiintiö täyteen tämän kaltaisista tuotteista, mutta tässä sitä ollaan!

Olin ajelemassa eilen kauppaan, kun siskoni soitti ja kertoi että aikoo ryhtyä käyttämään kookosöljyä hampaiden valkaisuun. Öljyä täytyy ottaa ruokalusikallinen ja sehän sulaa suussa saman tien. Sitten purskuttelemaan! Aika pitkään täytyy purskutella, jotta plakki alkaa liueta ja hampaat valkaistua. Kaksikymmentä minuuttia.

Kieltämättä ajatus ainakin omassa mielikuvissa toimii ja plakin ja kahvin värjäymät voi nähdä suorastaan liukuvan alas hampaan pintaa. Tieto siitä että kookosöljyllä on antiseptisia ominaisuuksia ei ainakaan pahenna mielikuvaa.

Gwyneth Paltrow kuulema tekee niin ja tottakai seuraamme perässä ; ).

No, onhan hän tunnetusti perehtynyt asiaan.

Muistin virkistämiseksi voit käydä lukaisemassa aiemman postaukseni kookosöljystä. Se on aika kattava. Linkki tuossa alla.

Ja ei kun purskuttelemaan!


Tästä pääset aiempaan kattavaan kookosöljy-postaukseeni.

Kotona

Tänään saavuimme risteilyltä kotiin.

Huh, kello on jo puoli kaksi yöllä, mutta olo on hiukan ylivireä.

Muokkasin blogeja ja nyt pitäisi kaiken olla aika lailla kuosissa. Tämä blogi on nyt se, mihin kirjoitan kaiken muun paitsi Vanheneva mies -projektiin liittyvät asiat. Sinne on linkki tuossa Instagram-linkin alapuolella, kuvassa miehellä on kauniit kädet ristissä. Katsokaapa noita käsiä. Ne ovat kauniit!

Tein isoja muutoksia VM- projektin sivuilla ja vaihdoin jopa osoitteen kun se oli monen mielestä sopimaton. Just! Siinä oli minun lapsuuteni lempinimeni eli Riipi ja syntymäaikani 69 ja se on sitten sopimatonta.

No, vaihdoin sen sitten Vanheneva mies -projektin mukaan ja tämä sanayhdistelmä vie kuulema edelleen sopimattomille sivuille! No jo on! Nyt saa olla noin ja sillä hyvä!

Huomenna on erään iäkkään miehen haastattelu Helsingissä ja siksi lähden jo iltapäivällä ajelemaan, muuten lähtisin vasta maanantai-aamuna varhain. Mutta tämän miehen tarina on selviytymistarina ja siksi haluan jakaa sen muiden kanssa. Ihan muutkin kuin miehet saavat tästä takuulla tsemppausta.

Siirsin muutaman kirjoituksen tänne blogiin toisesta blogista tänään ja sitä ei kannata ihmetellä. Ovatpahan tallessa.

No tällaista nyt tällä kertaa! Huomenna kerron teille yhden vinkin, minkä tänään kuulin! Liittyy kauneudenhoitoon ja minä ainakin aion kokeilla.

Jep! Nukkumaan!

Hyvää yötä! : )



lauantai 22. marraskuuta 2014

Italiasta Pariisin kautta Intiaan


On kiireetön aamu. Yöpöydällä on espresso ja juuri sopivan kypsä päärynä.
Hei, tämä on jutun kannalta tärkeää. Päärynän täytyy olla kypsä, jotta sen avulla voi tehdä piipahduksen Italiaan! Jos päärynä on raaka, se palauttaa arkeen alta aikayksikön. Ryhdyn miettimään, miksi kaupat myyvät raakoja hedelmiä ja niin edelleen. Pääsen vain pahantuulisena S-Markettiin.
Minä haluan nyt Italiaan.
Olen päättänyt tietoisesti vähentää matkustelua ulkomaille. Olen jo skipannut monta mahdollisuutta ulkomaan reissuihin. Tarkoituksella. Syyt ovat ekologisia ja se, että liika matkustelu on alkanut maistua hiukan puulta. Kyllä.
Tämäkin kuuluu tavallaan elämän yksinkertaistamiseen. Olla tyytyväinen siellä missä on ja löytää läheltä ne samat ihanat asiat, mihin kauempana kiinnittää enemmän vain huomiota.
No, ok! Haluan kyllä käydä vielä Kanadassa, Islannissa ja Japanissa. Joskus sitten. Ei ole kiire.
Niinpä. Elämästä nauttiminen on pienestä kiinni. Omasta mielestä ja asenteesta. Siitä, ettei oleta että elää huomenna vaan elää tänään. Hengittää ja on. Tekee työtä ja nauttimiaan asioita. Sellaisiakin, jotka on vain tehtävä.
Yksi askel kerrallaan. Löyhästi tulevaisuutta ajatellen. Niin minä elämääni elän. Eikä se tarkoita sitä, ettei olisi tavoitteita ja unelmia. Mutta mieluumin elän unelmia nyt todeksi. Ja mitä ne unelmatkaan oikeastaan ovat? Kuulostaa niin kauhean juhlalliselta. Juhlallisuudet kalskahtavat korviini. Haluan nyt vain nauttia espressoni.  Omassa pään sisäisessä Pariisissani.
Missähän kaikkialla tänään tulen käymäänkään?
Intiassa lounasaikaan?
Ehkä.
Hengitellään.

Pieni salmiakkikioski

Katriina salmiakkiostoksilla Helsingissä.

Jussi.
Intohimo. Sitä täytyy olla!”, ajattelen kun näen pienen salmiakkia myyvän kioskin keskellä Helsinkiä. Ei mitään muuta kuin salmiakkia.
Kioski on auki kesäisin ja sen yrittäjä tekee työkseen muutakin, näyttelee, jos muistan oikein, mitä Jussi kertoi.
Mietin usein pieniä liikkeitä katsellessani, kuinka ne tulevat toimeen. On riippukeinukauppaa ja on valokuitukauppaa. Kaikenlaista on myynnissä. Sellaistakin mitä useampi ihminen ei koskaan tule välttämättä tarvitsemaan. Yrittäjällä täytyy olla jonkinlainen intohimo asiaa kohtaan, mistä muuten kumpuaisi idea ja motivaatio moiseen? Elannon saaminen on varmastikin useimmilla haasteellista ja netti ja tavaratalot ovat isoja kilpailijoita. Silti moni pikkuisista vain sinnittelee.
On sanomattakin selvää, että nämä pienet liikkeet elävöittävät kaupunkeja. Olen usein kirjoittanut siitä, kuinka näitä pieniä liikkeitä ja kauppoja olisi hyvä kannattaa, muuten ne häviävät maisemasta. Eipä siitä siis enempää, kaikki ovat varmasti asiasta samaa mieltä. Käykää pikkuisissa kaupoissa ja liikkeissä! Minäkin käyn.
Kun lähdin ajelemaan perjantaina Helsingistä kohti Jyväskylää, niin ilahduin valtavasti. Pieni huoltoasema oli täynnä porukkaa. ”Onko muusi itse tehtyä?”, kyseli edessä oleva asiakas myyjältä. Kyllä muusi oli tehty itse ja asiakas otti sen kalapihvien kanssa. Kalapihvit eivät olleet eineksiä nekään. Joku aika sitten pienet huoltoasemat näyttivät tyhjiltä ja kolmen kirjaimen jättiasemat olivat tupaten täynnä.
Onko tilanne muuttumassa? Alkavatko ihmiset kyllästyä suurten jättiketjujen monopoliasemaan? Toivottavasti!

Rikottu ja liimattu


Esine tipahtaa lattialle. Kasataan palaset ja liimataan.
Liimattu esine ei ole enää yhtä ehjän ja kauniin näköinen, vaan siinä on halkeamia ja säröjä ja ehkä liimatahrojakin, mutta kyllä se vielä kasaan saatiin. Jostakin saattaa puuttua pieni pala, mutta se hävisi. Hävisi jonnekin. Ehkä se vierähti sängyn alle, josta se lakaistaan roskikseen jossakin vaiheessa. Entäpä kun esine tipahtaa seuraavan kerran lattialle ja särkyy? Ovatko kertaalleen rikkoutuneet kohdat vahvempia, kun ne on käsitelty superepoxliimalla? Vai meneekö esine rikki helpommin tuosta kohdasta, josta se on jo aiemmin haljennut? Ehkä liimatut kohdat pysyvät ehjinä, mutta sen vieressä oleva ehjä kohta saa kolhun. Liimattu esine ei ole enää yhtä ehjä ja kaunis, vaan onhan siinä nyt särmää ja persoonallisuutta enemmän kuin täysin virheettömässä.
Näkee, että se on nähnyt elämää ja sen korjaamiseen on nähty vaivaa. Niin kuin ihminen on tuo esine. Jossakin tulee kuitenkin vastaan raja. Ihmisellä ja esineellä. Ei sitä ikuisesti voida rikkoa ja korjata. Jossakin vaiheessa on luovutettava.
Tunnen ihmisiä, joille on käynyt edellä kuvaamallani tavalla. Joillekin se on koitunut lopulta kuolemaksi. Tällaisia ihmisiä tunnen useampiakin. Huh.
Kerron sadun pienestä tytöstä, josta kasvoi haavoittuva aikuinen. Niin kuin sadut usein alkavat, niin alkaa tämäkin satu. Ja tästä se lähtee. Mainittakoon, että tämä tarina ei ole tapahtunut minulle.
Olipa kerran pieni vaaleahiuksinen, pörröpäinen tyttö. Hän asui yhdessä äitinsä, isänsä ja siskonsa kanssa. Tytön äiti oli kuin jumalatar tytölle, sillä äiti osasi kaikkea. Äiti teki maailman parhaat ruoat, ompeli tytölle vaatteet, luki sadut ja huolehti kaikesta. Äiti oli ihana ja maailman napa.
Tytön isä oli toista maata. Isä oli usein humalassa ja äityi silloin äänekkääksi ja väkivaltaiseksi. Löi äitiä. Lapsiakin. Naapurien kutsumat poliisit veivät usein isän rauhoittumaan yön yli. Kun isällä oli vapaapäivät, se tiesi tytölle valtavaa päänsärkyä. Tyttö laskeskeli kalenterista, mihin päiviin vapaapäivät osuvat. Hän yritti järjestellä asioita, jotta sukulaistäti tulisi yöksi noina päivinä. Silloin isä oli rauhallisempi.
Tyttö ei halunnut mennä kavereiden luokse yöksi, sillä tilannetta piti pitää silmällä. Äitiä ei saanut jättää yksin isän kanssa, koska silloin voisi  käydä huonosti. Tyttöä pelotti isän vapaapäivät ja lomat. Isä lähti aina jonnekin ja se tiesi ongelmia. Usein isä tuli kotiin muodottamaksi hakattuna tai verisenä. Joskus soitti toisen maan konsulaatista tai oli ollut poliisin hoivissa. Koskaan ei tiennyt mitä tuleman ja elämä oli jatkuvaa epävarmuutta.
Tyttö kasvoi ja  muutti kotoa. Huoli ei hävinnyt. Nyt ei ollut kukaan kotona tarkastelemassa tilannetta. Tämä asia oli koko ajan taustalla. ”Taustalla” on oikeastaan väärä sana, sillä kyllä se usein kiilasi ajatuksien kärkeen. Tyttö kasvoi naiseksi ja tapasi miehiä. Seurusteli.
Seurustelusuhteissa asui pelko. Jättääkö se minut? Eikö se tykkää minusta? Enkö ole arvokas? Oli monenlaista miestä; kilttiä, välittävää, tavallista ja luotettavaa. Miehet kyllästyivät naisen jatkuvaan epätietoisuuteen ja rakkauden nälkään.
”Kyllä, kyllä mä rakastan!”, sanoi mies.
”En jätä sua, usko jo!”, sanoi toinen.
”Ei – en ole koskaan pettänyt, enkä halua toista!”, sanoi kolmas.
Tällaiset hyvät suhteet kaatuivat miesten väsymiseen. Nainen haki tukea ystäviltään, jotka koittivat paikata naisen kolhiintunutta itsetuntoa. Arvet olivat liian syvät. Nainen kehitti suhteissa mielessään lapsuuden aikaisia tunnelmia ja rikkoi itse itsensä,  näissä hyvissäkin suhteissa.
Nainen oli hyvin haavoittunut ja kolhitussa oli nyt liikaa haavapintaa. Seuraava mies vainusi tämän. Nainen alkoii seurustelemaan miehen kanssa. Perusti perheen ja teki lapsia. Tämä suhde kesti pitkään, parikymmentä vuotta. Siihen kuului miehen puolelta mustasukkaisuutta, henkistä väkivaltaa ja kontrollointia.
Suhde kesti ja nainen puolusteli lähipiirilleen miehen outoa käytöstä. Käytännössä nainen oli suhteessa vankina. Kukaan ei saanut tulla käymään ja kenenkään kanssa ei saanut viettää aikaa. Nainen oli miehen omaisuutta. Koskaan ei puhuttu rakkaudesta ja nainen ei kuullut kertaakaan miehen sanovan, että rakastaa. Nainen ei sitä pyytänyt. Ei tässä suhteessa.
Nyt nainen on saanut voimaa irrottautua tästä suhteesta. Kaksi vuotta sitten se tapahtui ja mies ei ole vieläkään jättänyt täysin rauhaan.
Nainen seurustelee toisen kanssa, mutta suhdetta varjostaa naisen pelko siitä, että toinen ei välitä. Harmi. Sillä kaikki näkevät, että tämä mies välittää.
Tuleeko tälle tarinalle onnellinen loppu, vai onko nainen jo liikaa rikottu?
Itsensä ja toisten rikkoma.